Irlanti-pelin jalkeen oli koko joukkue aika romuna. Seuraavaan peliin oli aikaa kaksi paivaa, joten kovin paljoa ylimaaraista aikaa palautumiseen ei ollut. Itse aloitin venyttelyt heti, kun sain raajat liikkeelle. Kavinpa jopa saunan puutteessa lampimassa kylvyssa (ei siita mitaan apua ollut).
AFL jarjesti pelaajille viriketta siirtamalla koko sirkuksen Warrnamboolin pikkukaupunkiin kolme-nelja tuntia Melbournesta lounaaseen. Siella tulisimme pelaamaan kaksi seuraavaa pelia ennen lopullista paluuta Melbourneen finaalipeleihin. Jarjestava seura oli buukannut meille kokonaisen junan, mutta me kaksi Melbournessa asustelevaa maajoukkuepelaajaa paatimme menna paikan paalle autolla. Pelkastaan jo ihan senkin takia, etta maajoukkueessa pitaa aina olla pari suharia, joiden menemisista muut eivat tieda mitaan.
Sunnuntaina 31.8. starttasimme aamulla Melbournesta ja ajoimme suoraan Warrnamboolin hevosradalle, jossa meille estelaukkakisojen lomassa pidettiin muutamat puheet, didgeridooesitykset ja toivotettiin tervetulleeksi. Juttelin paikallisen pikkupojan kanssa kahvijonossa; han oli vaikuttunut nahdessaan maajoukkueurheilijoita ja arveli, ettei ole ikina nahnyt hevoskisoissa yhta paljon porukkaa. Tervetuloseremonian jalkeen kukin maajoukkue poistui omaan majoitukseensa: Suomelle oli varattu 4-5 hengen mokit Figtree-nimiselta leirintaalueelta Warrnamboolin keskuskadun Lava Streetin varrelta. Illalla yritimme viela kayda katsomassa alueen tarkeinta nahtavyytta: Logans Beachilla poikasiaan hoitavia Southern Right valaita. Ei nakynyt.
Maanantaiaamuna keho tiedotti ettei ole viela palautunut aikaisemmistakaan peleista. Ei auttanut – valmistelut oli aloitettava. Onneksi peli alkoi kuitenkin vasta klo 11... Olimme saaneet myos vahvistuksen: australialaisen nuoren kaverin, jonka molemmat vanhemmat olivat Suomesta. Kaveri ei kuitenkaan puhunut suomea ja lisaksi kuunteli ruotsalaista hevimusiikkia. Onneksi minulla oli mukana soittimella suomalaista hevia, jolla saimme kansalaistunnon eheytymisen alkamaan juuri ajoissa ennen pelia.
Meilla oli hyvia ja huonoja uutisia peliin lahdettaessa: edellisella viikolla nilkkansa loukannut olisi mukana pelikokoonpanossa, mutta toisaalta yksi avainpelaajista oli kovassa kuumeessa. Joukkueen rasitustila nakyi mm. siina, etta yksi jos toinenkin tarvitsi AFL:n jarjestamien teippaajien palveluja. Olkapaat, ranteet, polvet, nilkat ja sormet saivat aimo kerrokset urheiluteippia. Itsellani oli edellisena paivana alkanut vasen pohje vihoittelemaan, ja kun siina viela alkulammittelyssa tuntui pieni revahtyman alku ei auttanut kuin kayda teipaamassa pohje. Myos kantaan laitettiin noin 1 cm kerros vaahtomuovia, jotta pohje ei rasittuisi liikaa. Kaiken kaikkiaan teippaaja sanoi, etta pohje revahtaneena ei saisi pelata, mutta kun meilla ei edelleenkaan ollut niita vaihtomiehia...
Peli pelattiin noin kymmenenasteisessa tuulisessa tihkusateessa. Hyokkayssuunnalla oli merkitysta, silla toiseen suuntaan oli voimakas myotatuuli. Onneksi puolia vaihdettiin joka neljanneksen jalkeen. Suomen ensimmainen piste turnauksessa merkittiin meidan aussivahvistukselle, samoin ottelun hienoin koppi (ja sen peraan tyylilkas maali). Muutama maali Suomelle viela tuli, mutta Ruotsille valitettavasti enemman. Muutama loukkaantuminenkin Suomelle sattui: aivotarahdys (jatkoi pelia hetken hengahdettyaan) ja jalkapoydalle laskeutunut nappikenka (valitettavasti juuri nilkkatoipilaan terveempi jalka). Itsella ruhjoutuneet kylkiluut haittasivat hengittamista ja taklaamista siina maarin, etta paatin laakita itseni seuraavaan otteluun huolellisesti. Pelin jalkeen mietteet olivat murheiset, mutta onneksi illalla kajasteli paikallisella Collegella pidettava vapaamuotoinen juhla, johon joukkueet oli kutsuttu.
J
AFL jarjesti pelaajille viriketta siirtamalla koko sirkuksen Warrnamboolin pikkukaupunkiin kolme-nelja tuntia Melbournesta lounaaseen. Siella tulisimme pelaamaan kaksi seuraavaa pelia ennen lopullista paluuta Melbourneen finaalipeleihin. Jarjestava seura oli buukannut meille kokonaisen junan, mutta me kaksi Melbournessa asustelevaa maajoukkuepelaajaa paatimme menna paikan paalle autolla. Pelkastaan jo ihan senkin takia, etta maajoukkueessa pitaa aina olla pari suharia, joiden menemisista muut eivat tieda mitaan.
Sunnuntaina 31.8. starttasimme aamulla Melbournesta ja ajoimme suoraan Warrnamboolin hevosradalle, jossa meille estelaukkakisojen lomassa pidettiin muutamat puheet, didgeridooesitykset ja toivotettiin tervetulleeksi. Juttelin paikallisen pikkupojan kanssa kahvijonossa; han oli vaikuttunut nahdessaan maajoukkueurheilijoita ja arveli, ettei ole ikina nahnyt hevoskisoissa yhta paljon porukkaa. Tervetuloseremonian jalkeen kukin maajoukkue poistui omaan majoitukseensa: Suomelle oli varattu 4-5 hengen mokit Figtree-nimiselta leirintaalueelta Warrnamboolin keskuskadun Lava Streetin varrelta. Illalla yritimme viela kayda katsomassa alueen tarkeinta nahtavyytta: Logans Beachilla poikasiaan hoitavia Southern Right valaita. Ei nakynyt.
Maanantaiaamuna keho tiedotti ettei ole viela palautunut aikaisemmistakaan peleista. Ei auttanut – valmistelut oli aloitettava. Onneksi peli alkoi kuitenkin vasta klo 11... Olimme saaneet myos vahvistuksen: australialaisen nuoren kaverin, jonka molemmat vanhemmat olivat Suomesta. Kaveri ei kuitenkaan puhunut suomea ja lisaksi kuunteli ruotsalaista hevimusiikkia. Onneksi minulla oli mukana soittimella suomalaista hevia, jolla saimme kansalaistunnon eheytymisen alkamaan juuri ajoissa ennen pelia.
Meilla oli hyvia ja huonoja uutisia peliin lahdettaessa: edellisella viikolla nilkkansa loukannut olisi mukana pelikokoonpanossa, mutta toisaalta yksi avainpelaajista oli kovassa kuumeessa. Joukkueen rasitustila nakyi mm. siina, etta yksi jos toinenkin tarvitsi AFL:n jarjestamien teippaajien palveluja. Olkapaat, ranteet, polvet, nilkat ja sormet saivat aimo kerrokset urheiluteippia. Itsellani oli edellisena paivana alkanut vasen pohje vihoittelemaan, ja kun siina viela alkulammittelyssa tuntui pieni revahtyman alku ei auttanut kuin kayda teipaamassa pohje. Myos kantaan laitettiin noin 1 cm kerros vaahtomuovia, jotta pohje ei rasittuisi liikaa. Kaiken kaikkiaan teippaaja sanoi, etta pohje revahtaneena ei saisi pelata, mutta kun meilla ei edelleenkaan ollut niita vaihtomiehia...
Peli pelattiin noin kymmenenasteisessa tuulisessa tihkusateessa. Hyokkayssuunnalla oli merkitysta, silla toiseen suuntaan oli voimakas myotatuuli. Onneksi puolia vaihdettiin joka neljanneksen jalkeen. Suomen ensimmainen piste turnauksessa merkittiin meidan aussivahvistukselle, samoin ottelun hienoin koppi (ja sen peraan tyylilkas maali). Muutama maali Suomelle viela tuli, mutta Ruotsille valitettavasti enemman. Muutama loukkaantuminenkin Suomelle sattui: aivotarahdys (jatkoi pelia hetken hengahdettyaan) ja jalkapoydalle laskeutunut nappikenka (valitettavasti juuri nilkkatoipilaan terveempi jalka). Itsella ruhjoutuneet kylkiluut haittasivat hengittamista ja taklaamista siina maarin, etta paatin laakita itseni seuraavaan otteluun huolellisesti. Pelin jalkeen mietteet olivat murheiset, mutta onneksi illalla kajasteli paikallisella Collegella pidettava vapaamuotoinen juhla, johon joukkueet oli kutsuttu.
J
Ruotsi-pelin jälkitunnelmat
Paikalliset koululaiset olivat askarrelleet Suomen joukkueelle lipun.
Ruotsin maskotti juhlatuulella.
2 kommenttia:
Yo! Vaikuttaa aika kovalta tuo ruhjomisen määrä. Koita nyt jättää ittes vielä kävelykuntoon :)
Hakkapeliittahenki on tallella. Entä kylkiluut?
Lähetä kommentti