lauantai 27. syyskuuta 2008

Hyvästit hippielämälle

Kaikki alkoi pari viikkoa sitten...en tiedä oliko syynä aussifutiksen eli footyn loppukähinät, jalkapallon MM-kisakarsinnat vaiko kenties juuri alkanut, tositapahtumiin perustuva ja paljon keskustelua herättänyt uusi tv-sarja nimeltä Underbelly, joka kertoo Melbournen alamaailman kuvioista, mutta joka tapauksessa yhtenä iltana sain huomata, että meidän olohuoneeseen oli ilmestynyt telkkari. No kai se oli jo aikakin, vuoden verran sitä muiden ihmisten kauhistukseksi eleltiin ilman tätä tuikitärkeää joukkoviestintä. Vaikkakin silloin tällöin tuntui, että sitä on hiukan pihalla ajankohtaisista kuvioista, kahvihuonekeskustelut liittyen edellisillan Idolsseihin tai "So you think that you can dance"-ohjelmaan eivät oikein herättäneet suurempaa kiinnostusta ja että silloin harvoin tv:n eteen eksyttyään jopa mainokset tuntuivat aivan liian kiehtovilta, suorastaan hypnoottisen huumaavilta, voin kuitenkin ihan hyvällä omalla tunnolla vakuuttaa, että ei se televisioton elämä nyt niin kauheata ole -saa sen "ylimääräisen" ajan kulutettua ihan yhtä kätevästi netissäkin ;)
Tv:n ostamisen jälkeen seuraava askel (tai pikemminkin harppaus) kauemmas ennen niin askeettisesta elämästämme tapahtui viime sunnuntaina. Auto. Tähän asti olemme (jälleen kerran työkavereiden kauhistukseksi) kituuttaneet täällä ilman omaa autoa. Ja miksikäs ei; joukkoliikenne pelaa melkoisen hyvin, työpaikalle pääsee kävellen ja pyörällä ja jäsenyys paikallisessa car share -firmassa on ollut takaamassa suht kätevän auton saannin aina tarpeen tullen. Mutta nyt on asiat toisin. Tarvittiin vain tunnin mittainen junamatka autokaupoille, näppärän näköinen Ford Focus ja pari tuntia menestysekästä hintaneuvottelua, ja auto oli meidän! Järkyttävää kyllä, itse en ole ehtinyt vielä edes koeajaa koko autoa, mutta ainakin kyydissä olo on varsin mukavaa.
Autonosto prosessina oli kaiken kaikkiaan mieleenpainuva kokemus kaikkine tinkimisineen ja rahansiirtokiemuroineen. Ja mikä huvittavinta, kaasulaskuvarmenne (henkilöllisyydestä) oli jälleen kerran kova sana. Ei ollut meikäläisillä vielä oppi mennyt perille kaasulaskuvarmenteen tärkeydestä ja lähdimme tyhmyyttämme autokaupoille ilman tätä tuikitarpeellista lappusta, pelkät passit sekä suomalaiset ja kansainväliset ajokortit matkassa. Hyvä ettei koko kauppa kaatunut puuttuvaan todisteeseen siitä, että olimme ketä väitimme, ja että asuimme siellä missä väitimme. Onneksi myyjä suostui siihen, että saisimme faksata seuraavana päivänä heille jonkun todisteen (eli yleensä kaasu-, sähkö- tai vesilaskun), siitä että asuimme ilmoittamassamme osoitteessa.
-A

keskiviikko 24. syyskuuta 2008

Mistä tietää että Melbourneen on tullut kevät?

Toisin kuin Suomessa ei onneksi jokakeväisestä koirankakkakeskustelusta. Mikä helpotus! Joitain keväisiä ilmiöitä täälläkin kuitenkin lienee, joten voinen tässä jakaa hieman omia huomioitani. Onhan tässä kuitenkin jo kertynyt huomattava Melbournen tuntemus - aloitellaanhan täällä jo toista vuotta!

Eli kevään tulemisen voi tunnistaa seuraavista asioista...

- Ihmiset alkavat jälleen lenkkeillä. Kuka hullu nyt sitä talvella kävisi juoksemassa kun on niin pirun kylmä, joskus jopa alle 10 astetta! En tiedä johtuuko tämä ihmisten talvinen lenkkeilyinnottomuus siitä, että ihmiset eivät vaan halua ymmärtää, että se noin 10 astetta on ihanteellinen juoksukeli vai siitä, että useimmat eivät kehtaa pukeutua tiukkoihin juoksutrikoisiin (ne jotka kehtaavat pukevat trikoiden päälle vielä löysät shortsit - ja senkö sitten pitäisi olla tyylikästä??).

- Magpiet alkavat taas hyökäillä viattomien ohikulkijoiden kimppuun. Yleensä tämä viaton (mustapilkkuinen) ohikulkija ei tosin huomaa mitään vaan jatkaa haisteluaan kaikessa rauhassa. Itse toivon, että hyökkäykset eivät ala kohdistumaan minuun.

- Et ole IKINÄ pukeutunut oikein. Aamukävelyllä huomaat jo ensimmäisen pienen ylämäen jälkeen, että takki oli ehdottomasti liikaa. Ja ehkä myös se fleece. Viimeistään ylipukeutuminen tulee selväksi kun näet muiden koiranulkoiluttajien pukeutuneen t-paitaan ja shortseihin. Tai no, sentään jollain toisella voi olla vielä pipo päässä. No, joka tapauksessa otat opiksesi ja lähdet töihin ihanan kesäisessä asustuksessa reilun 20 asteen lämpötilassa vain huomataksesi, että juuri ennen kotiinlähtöä sää muuttuu radikaalisti ja saat tarpoa kotiin 10 asteen lämpötilassa, jääkylmän tihkusateen saattelemana. Brrrr....

- Tuulee. Välillä ihan pirun kovaa.

- Suihkussa voi käydä ilman että laittaa lämmittimen puhaltamaan. Ja sisälämpötilakin on jo suht mukava noin 17 astetta.

- Valoa, valoa, valoa. Aamulla voi herätä kuuden maissa auringonpaisteeseen ja töiden jälkeen ehtii vielä hyvin valoisaan aikaan lenkille. Hämärä tulee noin puoli seitsemän jälkeen illalla.

- Kaikenlaiset kasvit heräävät eloon. Takapihalla viimevuotiset - jo kuolemantuomion saaneet oregano ja ruohosipuli alkavat pukata uutta satoa. On aika hakea taas tomaatin taimia kasvamaan!

- Ja kun kasvit heräävät eloon niin myös opossumit tuntuvat piristyvän. Iltalenkillä näkee taas paljon opossumeja popsimassa puiden kukintoja ja uusia, tuoreita lehtiä. Opossumit on hassuja :)

Ja miten kevätilma voikaan tuoksua niin erilaiselta talven jälkeen ja niin ihanalta?? Ja miten onkaan mahtavaa, että on olemassa eri vuodenaikoja...voisikohan tästä tulevasta lämmöstä ja valosta ollenkaan nauttia samalla tavalla, jos ei olisi pimeää ja viileää talvea takana? Enpä usko.

-A

perjantai 12. syyskuuta 2008

Suuri taistelu

Kolmannen havion myota sijoituimme (kuoleman)lohkomme viimeiseksi. Samalla selvisi, etta kohtaisimme keskiviikon seuraavalla kierroksella B-lohkon viimeisen – Intian. Tiesimme, Intia oli havinnyt pari rokaletappiota, mutta toisaalta tehnyt muutaman maalin (kova suoritus isoja maita vastaan). Pelaajat olivat huomattavan paljon pienempia, kuin aikaisemmat vastustajamme: vain pari pelaajaa oli yli 180 cm ja painot liikkuivat 60 ja 70 kg valilla. Miellyttava uutinen ruhjotulle joukkueellemme. Toisaalta nyt meilla olisi ensimmaista kertaa jonkinasteinen henkinen paine voittaa. Ja kun katsoi pelaajalistaamme, mikaan helppo ottelu ei olisi tastakaan tulossa...

Warrnamboolissa herasi keskiviikkoaamuna 20 mieshenkiloa, joista Suomen 18 hengen kentallinen tulisi koota. Flunssa-aalto oli tehnyt joukkueessa hiljaista myyrantyotaan: maanantaina sairastuvalla ollut avainpelaajamme ei ollut viela keskiviikkona millaan muotoa pelikunnossa. Lisaksi meilla oli itseni mukaan lukien viitisen kaveria, jotka olivat joko kuumeessa/tulossa sairaaksi/sitkean yskan piinaamia. Yhdella kaverilla oli flunssan lisaksi polvi vaantynyt ja turvonnut. Maanantaina nappiksesta saaneella kaverilla oli jalkapoyta turvonnut muodottomaksi. Lisaksi maanantain vapaamuotoisesta juhlasta kotiutunut joukkueemme taistelija sai jalkakaytavalla pimeassa kavellessaan oksan silmaansa; seuraaksena sarveiskalvosta irronnut pala, paivystyskeikka ja ehdoton pelikielto.

20 miehen vahvuuteen kuului lisaksi nuori kaveri, joka oli luullut lahtevansa Suomesta Australiaan lomailemaan joukkueessa pelaavien kavereidensa kanssa, mutta kuinka ollakaan loysi itsensa kentalta Irlantia vastaan. Kaveri ei ollut koskenut palloon kertaakaan aikaisemmin... Lisaksi yksi pelimies oli murtanut pohjeluunsa ja vaantanyt polvensa Suomessa kuusi viikkoa aikaisemmin, mutta paatti kuitenkin lahtea mukaan joukkueen huoltomieheksi. Sitten oli tietenkin me kaksi Melbournen suomalaista, joilla ensi tuntuma palloon oli otettu ruhtinaalliset 5 viikkoa aikaisemmin. Jotain hyvaakin; maanantaina oli Australiaan saapunut joukkueen tuorein vahvistus, joka ei aikaisemmin paassyt tyokiireiden takia.

Ensimmaista kertaa naytti silta, etta emme millaan saisi 18 hengen joukkuetta kasaan. Paatimme kuitenkin, etta pelaisimme vajaallakin. Ainoa ongelma tassa ratkaisussa oli se, etta AFL sakottaisi meilta 200 taalaa. Loppujen lopuksi paadyimme siihen, etta ilmoittaisimme 18 kaveria peliin; he saisivat sitten oman kuntonsa mukaan ”loukkaantua” vaikka ensimmaisella peliminuutilla. Maanantaina vuodepotilaana ollut flunssapotilas lupautui seisoskelemaan hyokkayspaadyssa niin kauan kuin jaksaa. Samaten flunssa/polvipotilas, kunhan saisi polvensa teipattua. Myos me orastavaa flunssaa/yskaa potevat halusimme pelata kuntomme mukaan (itse laakitsin itseni pelikuntoon tuhdilla ibuprofeeni-kodeiini-cocktaililla). Nilkka/jalkapoytapotilas halusi pelata myoskin – teippia tulisi kulumaan. Naytti silta, etta 18 pelaajaa saataisiin kokoon, ”vaihtopenkille” jaisivat ainoastaan silmapuoli ja pohjepotilas.

Pukuhuoneessa saimme kayttoon AFL:n teippaajat ja laakarit. Nilkka/jalkapoytapotilaan pyytaessa teippia jalkoihinsa, haettiin laakari paikalle ja tuomio oli tyly: jalkapoyta pitaisi kuvata – pelata ei saisi missaan tapauksessa. Viestin saavuttaessa muun joukkueen, silmapuoli alkoi valittomasti viritella teippia aurinkolaseihinsa. Han halusi pelata aurinko-suojalasiensa kanssa...

Peli alkoi meille suotuisasti hyokatessamme tuulen suuntaan. Saimme jopa muutaman maalin heti pelin alkuun. Vaikka Intia ei kovin paha vastus paperilla ollutkaan, saivat myos he hyokkayksia aikaiseksi. Lisaksi vaaralliseksi vastustajaksi heidat teki taipumus potkia palloa maassa. Siis koko ajan ja ainoastaan maassa. Meidan yrittaessa poimia palloa oikeaoppisesti hyppysiimme, olimme vaarassa saada nappikengaa ohimoon. Tallainen toiminta on rangaistavaa, mutta tuntui, etta tuomari ei aivan joka kerta jaksanut pilliin puhaltaa.

Voimien hiipuessa pidimme johtoasemamme. Kolmannella neljanneksella koimme vastoinkaymisen, kun hyokkayspaassa vaikuttanut flunssainen maalintekijamme vaansi avustetusti polvensa ja joutui poistumaan kentalta. Emme kuitenkaan ehtineen pelata vajaalla kauaa, kun pohjepotilas linkutti kentalle tekemaan Maailmancup-debyyttiaan. Taytyy sanoa, etta vauhti ei paata huimannut, mutta tarkeinta oli olla kentalla ja sitoa yksi vastustaja.

Pelin loppuessa meilla oli enemman pisteita kuin Intialla. Olimme kuitenkin liian vasyneita ja raihnaisia juhlimaan. Itse havaitsin heti pelin jalkeen, etta kuume alkaa nousemaan, ja tama peli saattaa jaada viimeiseksi tassa turnauksessa.
J

tiistai 9. syyskuuta 2008

Maajoukkuekiertue Warrnamboolissa

Irlanti-pelin jalkeen oli koko joukkue aika romuna. Seuraavaan peliin oli aikaa kaksi paivaa, joten kovin paljoa ylimaaraista aikaa palautumiseen ei ollut. Itse aloitin venyttelyt heti, kun sain raajat liikkeelle. Kavinpa jopa saunan puutteessa lampimassa kylvyssa (ei siita mitaan apua ollut).

AFL jarjesti pelaajille viriketta siirtamalla koko sirkuksen Warrnamboolin pikkukaupunkiin kolme-nelja tuntia Melbournesta lounaaseen. Siella tulisimme pelaamaan kaksi seuraavaa pelia ennen lopullista paluuta Melbourneen finaalipeleihin. Jarjestava seura oli buukannut meille kokonaisen junan, mutta me kaksi Melbournessa asustelevaa maajoukkuepelaajaa paatimme menna paikan paalle autolla. Pelkastaan jo ihan senkin takia, etta maajoukkueessa pitaa aina olla pari suharia, joiden menemisista muut eivat tieda mitaan.

Sunnuntaina 31.8. starttasimme aamulla Melbournesta ja ajoimme suoraan Warrnamboolin hevosradalle, jossa meille estelaukkakisojen lomassa pidettiin muutamat puheet, didgeridooesitykset ja toivotettiin tervetulleeksi. Juttelin paikallisen pikkupojan kanssa kahvijonossa; han oli vaikuttunut nahdessaan maajoukkueurheilijoita ja arveli, ettei ole ikina nahnyt hevoskisoissa yhta paljon porukkaa. Tervetuloseremonian jalkeen kukin maajoukkue poistui omaan majoitukseensa: Suomelle oli varattu 4-5 hengen mokit Figtree-nimiselta leirintaalueelta Warrnamboolin keskuskadun Lava Streetin varrelta. Illalla yritimme viela kayda katsomassa alueen tarkeinta nahtavyytta: Logans Beachilla poikasiaan hoitavia Southern Right valaita. Ei nakynyt.

Maanantaiaamuna keho tiedotti ettei ole viela palautunut aikaisemmistakaan peleista. Ei auttanut – valmistelut oli aloitettava. Onneksi peli alkoi kuitenkin vasta klo 11... Olimme saaneet myos vahvistuksen: australialaisen nuoren kaverin, jonka molemmat vanhemmat olivat Suomesta. Kaveri ei kuitenkaan puhunut suomea ja lisaksi kuunteli ruotsalaista hevimusiikkia. Onneksi minulla oli mukana soittimella suomalaista hevia, jolla saimme kansalaistunnon eheytymisen alkamaan juuri ajoissa ennen pelia.

Meilla oli hyvia ja huonoja uutisia peliin lahdettaessa: edellisella viikolla nilkkansa loukannut olisi mukana pelikokoonpanossa, mutta toisaalta yksi avainpelaajista oli kovassa kuumeessa. Joukkueen rasitustila nakyi mm. siina, etta yksi jos toinenkin tarvitsi AFL:n jarjestamien teippaajien palveluja. Olkapaat, ranteet, polvet, nilkat ja sormet saivat aimo kerrokset urheiluteippia. Itsellani oli edellisena paivana alkanut vasen pohje vihoittelemaan, ja kun siina viela alkulammittelyssa tuntui pieni revahtyman alku ei auttanut kuin kayda teipaamassa pohje. Myos kantaan laitettiin noin 1 cm kerros vaahtomuovia, jotta pohje ei rasittuisi liikaa. Kaiken kaikkiaan teippaaja sanoi, etta pohje revahtaneena ei saisi pelata, mutta kun meilla ei edelleenkaan ollut niita vaihtomiehia...

Peli pelattiin noin kymmenenasteisessa tuulisessa tihkusateessa. Hyokkayssuunnalla oli merkitysta, silla toiseen suuntaan oli voimakas myotatuuli. Onneksi puolia vaihdettiin joka neljanneksen jalkeen. Suomen ensimmainen piste turnauksessa merkittiin meidan aussivahvistukselle, samoin ottelun hienoin koppi (ja sen peraan tyylilkas maali). Muutama maali Suomelle viela tuli, mutta Ruotsille valitettavasti enemman. Muutama loukkaantuminenkin Suomelle sattui: aivotarahdys (jatkoi pelia hetken hengahdettyaan) ja jalkapoydalle laskeutunut nappikenka (valitettavasti juuri nilkkatoipilaan terveempi jalka). Itsella ruhjoutuneet kylkiluut haittasivat hengittamista ja taklaamista siina maarin, etta paatin laakita itseni seuraavaan otteluun huolellisesti. Pelin jalkeen mietteet olivat murheiset, mutta onneksi illalla kajasteli paikallisella Collegella pidettava vapaamuotoinen juhla, johon joukkueet oli kutsuttu.

J


Ruotsi-pelin jälkitunnelmat






Paikalliset koululaiset olivat askarrelleet Suomen joukkueelle lipun.





Ruotsin maskotti juhlatuulella.




maanantai 8. syyskuuta 2008

Suomi-Irlanti

Hei kaikki footy-fanit! Palaamme muistoissa Suomen toiseen peliin, joka pelattiin Irlantia vastaan perjantaina 29.8. Melbournen Royal Parkissa. Kanada pelin jalkeen tiesimme, etta pystymme tekemaan kiusaa paremmillekin joukkueille, joten Irlanti-peliin uskalsimme tehda muutoksia ryhmityksiin. Peli tulisi olemaan todennakoisesti puolustusvoittoista, mutta lahtisimme rohkeasti taklaamaan ja sotkemaan Irlannin kuvioita. Oma pelipaikkani oli oikea laitapuolustaja (half back).

Irlanti aloitti 1. neljanneksen taysilla. Jo muutaman minuutin jalkeen osoittautui, etta pelista tulisi raskas. Irlanti taklasi erittain kovaa ja kuljetti palloa hyvin. Kuitenkaan maalinteko ei meinannut onnistua, silla Suomen puolustuspeli oli hyvaa. Irlannin taklaukset loysivat uskomattoman tarkasti perille: taydessa vauhdissa pallon perassa juostessani huomasin yhtakkia, etta kylkeen tormasi suuren puutarhatontun nakoinen kaveri retkauttaen niskani ja rusauttaen kylkiluuni. Lentaessani ilmassa, ehdin kuulla Irlannin vaihtopenkin hurraukset... Seuraavassa tilanteessa olin taas tavoittelemassa palloa, kun vastustaja taklasi (laittomasti) selkaani: yliojensin polveni ja kynsin muutaman metrin nenallani nurmikkoa. Tuomari ei tilannetta nahnyt, silla se olisi ollut vapaapotkun paikka. Kun viela kohta palloa kurotellessani sain iskun alaleukaan ja vaansin oikean olkapaani, aloin miettia miten voimme jaksaa loput kolme neljannesta ilman vaihtomiehia. Irlantilaisilla kun sentaan oli niita nelja.

Onneksi toisella neljanneksella kavi ilmi, etta ei Irlantikaan jaksanut samaa tahtia koko pelia painaa, vaan pelin tempo laski hieman. Silti aina taklattiin, kun tilaisuus oli - ja kovaa. Valilla Irlantilaisten keskuudessa esiintyi keskinaista haistattelua; paineet ovat kovat, kun pelissa on vain havittavaa... Kolmannessa erassa jouduin kayda hieman paikattavana, silla kaaduin (avustetusti) kentan keskella joka oli kuivaa savimaata ja sain kammeneeni naarmun. Vastapelaajien alkaessa huudella "blood rule" (eli kentalla ei saa olla vertaa vuotavana tai ylipaansa verisena) jouduin menemaan teipattavaksi.

Viimeisella neljanneksella Irlanti yritti kiivaasti saada 100 pisteen rajaa rikki siina kuitenkaan onnistumatta. Loppusummerin soidessa olimme tyytyvaisia. Montaa tallaista pelia emme kyllakaan tulisi jaksamaan...

J


Suomen oikeaa half backia paikataan

Myös Irlannin pelaajille jaettiin kipua. Nro 17 miettinee uudelleen, ennen kuin lähtee yrittämään suomalaispuolustajan ohitse pallo kädessä.