tiistai 30. lokakuuta 2007

Edelleen ilman kattilaa

Näinhän se on aina ollut, että joulua ja pakettien avaamista saa odottaa monen monta päivää ;) Konttimme on siis edelleen säilössä jossain päin Melbournea emmekä ole saaneet vielä haettua laatikoita kotiin. Edistystä asiassa toki on tapahtunut, koska tullin puolesta kaikki pitäisi olla kunnossa. Nyt uupuu siis enää meille ah, niin tuttujen karanteeniviranomaisten hyväksyntä. Jos nyt ei olla vielä tarpeeksi painotettu sitä, miten tarkkaa karanteenitoimintaa Australiassa harjoitetaan niin mainittakoon vielä kerran, että Australia lienee yksi niistä maailmankolkista, joihin kaiken eläin-/kasviperäisen materiaalin tai maaperään kosketuksissa olevan esineen - saatika elävän eläimen -maahantuonti on erittäin tarkkaan valvottua. Yhden koiran maahantuonti esimerkiksi edellyttää parhaimmillaan yli vuoden valmistautumista ja kymmeniä dokumentteja, asianmukaisia allekirjoituksia ja vakuuttavan näköisiä leimoja. Ja rahaa palaa niin paljon, ettei tarvitse miettiä mikä on se ihmisen paras ystävä (ystävyyden hintaa kun ei voi rahassa mitata ;) )
Konttia odotellessa olen huvittanut itseäni ajatuksella, kuinka "biohazard" merkeillä varustetuilla keltaisilla teipeillä rajatulla alueella tärkeän näköiset karanteeniviranomaiset elokuvista tutuissa "kaasunaamareissa" ja suojahaalareissa siirtävät pitkien ottimien avulla paketeistamme Kertun vanhoja juoksuvaljaita ja meidän vaelluskenkiä jonnekin säteilytyshuoneeseen steriloitaviksi. Varovasti, tottakai, ettei yhtään valkoista karvaa taikka hiekanjyvää (mitä toki ei voi meidän kengistä löytyä kaiken sen hinkkaamisen jälkeen) pääse karkaamaan ympäristöön...
-A

keskiviikko 24. lokakuuta 2007

Kohta meillä on joulu...

...ellei sitten Australian tulli/karanteeniviranomainen päätä toisin... Elokuun viimeisellä viikolla lähettämämme kontti on siis vihdoin ja viimein maailman meriä viikkoja seilanneena saapunut Melbourneen. Tai ainakin sen olisi pitänyt saapua viime sunnuntaina, aikataulunsa mukaan vieläpä. Väliaikatietoja tavaroidemme liikkeistä näiden viikkojen aikana saimme kahdesti – ensin Rotterdamista ja sitten Port Kelangista Malesiasta. Parhaillaan siis kovasti odotamme ja toivomme, että kontti kaikkine laatikoineen saisi vihreää valoa tulliviranomaisilta. Toki pieni jännityselementti on mukana kuvioissa, koska pakkasimme mukaan niinkin biohasardia tavaraa kuten telttakeppejä, vaelluskenkiä ja Kertun hihnan ja valjaat... Mutta luultavasti saamme hakea ne tarkkaan valitut pari kuutiota tavaraa tänne kotiin vielä kuluvan viikon aikana, ja pääsemme aloittamaan pakkausten avaamisen. Mitäköhän kaikkea sitä tulikaan otettua mukaan?!

Tässä pari kuukautta 2 x 23 kg matkalaukkujen ja 2 x 8 kg lentolaukkujen sisällöllä eläneenä voi todeta, että aika pienellä sitä loppujen lopuksi tulee toimeen. No, toki olemme täällä shoppailleet jonkin verran ja hankkineet aivan välttämättömimpiä tavaroita kuten sängyn, maton, paistinpannun, hiustenkuivaajan, kahvinkeittimen (mikä täällä on yhtä kuin pressopannu), vedenkeittimen, imurin, jääkaapin ja pesukoneen, sekä epämääräisen lajitelman vähemmän välttämättömiä tavaroita kuten ison pinon päheitä vaatteita ja vielä päheempiä second hand -huonekaluja, joita osaa olemme hieman kustomoineet. Tässä yhteydessä pakko mainita, että kämpän kalustaminen täällä ei tarvitse maksaa maltaita – käytettyjä kodinkoneita löytää tosi helposti, esimerkiksi Cash Converter-nimisen kauppaketjun liikkeistä (myyvät siis pelkästään käytettyä tavaraa), ja ”antique&vintage&second hand shop”-tyyppiset liikkeet ja pelastusarmeijan kirppiset ovat täynnä huonekaluja, jotka ovat suurimaksi osaksi hyväkuntoisia ja edullisia.

Niin ja siitä kontista... Top 5 eniten kaivattua tavaraa on helppo listata tärkeysjärjestyksessä:

  1. kattila (en perhana osta uutta kun tuli pakattua mukaan kaksi hyvää, mutta kun tekee niin kovasti mieli keitettyjä perunoita sekä makaronia)
  2. kunnon täkki ja lakanat (Ikean 9 dollarin peitto on ihan jees, mutta varsinkin ilman kunnon pussilakanaa se löytyy aamuyöllä useimmiten lattialta)
  3. kukkavillatakki (jo Kuopiossa hyväksi havaittu tehokkaasti ilmastoitujen työhuoneiden pelastus)
  4. astioita (muoviastiat on syystä tarkoitettu kertakäyttöisiksi, ei niiden pitkäaikaista käyttöä kestä kukaan)
  5. Eccon kävely/kaupunkivaelluskengät (nämä PITI olla mukana, mutta kiitos sen Finnairin lähtöselvitysvirkailijan, ne piti jättää lähtöpäivänä lentokentälle – eikä ole muuten vieläkään kuulunut kunnon vastauta meidän reklamaatioon)

-A

sunnuntai 21. lokakuuta 2007

Koirapoliittisia näkökulmia

Nyt kuukauden koirallisena olon jälkeen on aika tutkiskella Melbournea talutushihnan molempien päiden näkökulmasta. Koiran korvien välissä tapahtuvista asioista on tietenkin hankala ottaa selvää, mutta parhaan tietämykseni ja tuntemuksieni mukaan voisin olettaa, että Kertun ”ajatuskuplassa” risteilee aikalailla positiivisia mietteitä. Varsinkin nyt kun olemme vihdoin saaneet tuntumaa Melbournen kesään ja aurinko mukavasti porottaa etupihan terassille luoden mitä otollisimman lekottelupaikan lämpöä rakastavalle koirallemme. Terassin lisäksi Kertun lempipaikkoihin kuuluu ehdottomasti olohuoneen ikkunan edusta, koska siellä verhon välissä on mainio paikka vahtikoiran tehdä työtään. Kerttu tuntuu nauttivan tästä uudesta roolistaan, koska se saattaa töröttää ryhdikkäänä ikkunan edessä pitkiä aikoja seuraten kadun tapahtumia.


Parkvillen ahkerin vahti


Ekstramukavuuskerrointa koiran elämään tuo meidän(kin) pytingissä olevat kokolattiamatot. Ne antavat hyvän pidon pienille spurteille ja leikeille, ja ovat toki mukavat makoillakin. Ja pakko myöntää, että se talutushihnan toinenkin pää on ruvennut ymmärtämaän brittien ja aussien viehtymyksen kokolattiamattoihin – onhan ne nyt mukavat ja pehmeät jaloille, ja tuntuvat niin lämpimiltäkin niinä viileämpinä päivinä!

Kaikista eniten talutushihnan molemmat päät varmasti nauttivat Melbournen puistoista ja niissä lenkkeilystä. Jo rutiiniksi muodostunut aamulenkkimme sisältää noin 15 minuutin hölköttelyn jalkakäytävää pitkin Melbournen eläintarhan ympäri ja edelleen Royal Parkin nurmialueelle, jossa kierrämme 1,2 km ympyrälenkin kahteen kertaan. Puistossa Kerttu saa olla vapaana, ja niin saavat kaikki ne kaikki 10-15 muutakin melbournelaiskoiraa, jotka ehdimme kohdata kulkemamme kahden kierroksen aikana. Täällä siis pidetään koiria irti paljon ”vapaamielisemmin” kuin Suomessa. Jopa keskustassa jalkakäytävillä saattaa tulla vapaana olevia koiria vastaan (siis omistajan seurassa tottakai). Sellaiseen näkyyn en kyllä muista monesti törmänneeni esimerkiksi Helsingissä. Suurin kuhina tietenkin käy puistoissa, joissa koiranulkoiluttajat, lenkkeilijät, jalkapallon/footyn/golfin/kriketin yms. pelaajat ja piknikillä olijat elävät yllättävän sopuisaa yhteiseloa. Tämä johtunee siitä, että täkäläisillä puistoilla riittää sen verran kokoa, että kaikki puiston käyttäjät varmasti löytävät oman tilansa, ja varmasti myös siitä, että täällä on vaan kerta kaikkiaan totuttu sellaiseen. Ennen kaikkea paikalliset koirat ovat minun kokemukseni mukaan aivan älyttömän hyväkäytöksisiä ollessaan vapaana. Puistolenkeillämme olen moneen kertaan todennut, että ihmisistä ne eivät välitä yhtään vaan lompsuttelevat ohi silmääkään räpäyttämättä. Toisiin koiriin täytyy tietenkin kiinnittää hiukan enemmän huomiota, mutta yleensä ohitukset puistoissa hoituvat nopealla kaverikoiran haistelulla, jonka jälkeen pingotaan äkkiä omistajan perään. Ja koiranomistajan kuuluu käyttäytyä ohitustilanteessa seuraavasti: vastaan tulevaan koiraan ei kiinnitetä mitään huomiota, omistajalle voi sanoa ”Good morning” tai ”Hi”, mutta ehdottomasti sitten jatketaan kävelyä eteenpäin (lenkillä kun ollaan!). Oman koiran perään ei todellakaan jäädä vilkuilemaan tai huutelemaan – ja miksi pitäisikään, koska se kuitenkin juoksee kohta omistajansa kiinni?! No, jos välimatka omaan koiraan yltyy liian suureksi, niin voi hiukan viheltää. Itse en osaa vielä käyttäytyä ihan niin coolisti kuin muut melbiournelaiset koiranulkoiluttajat vaan jään monesti lähettyville seuraamaan, miten kohtaaminen vieraan koiran kanssa sujuu. Ja yleensä ottaen se sujuu tosi mallikkaasti, minkäänlaisiin rähinöihin täällä ei ole vielä tarvinnut törmätä. Kun oikein seuraa koirien kohtaamisia niin näkee kuinka hienosti koirat puhuvat koirankieltä, kun niille vaan annetaan mahdollisuus ja riittäväti tilaa. Rauhanomaiset eleet ja väistämisliikkeet ovat kuin suoraan koirien käytöskirjasta ja jopa hidassilmäinen ihminen voi ne huomata. On ollut mukava seurata kuinka Kerttukin on alkujännityksen jälkeen oppinut koirien puistokäyttäytymissäännöt. Vapaana pallon perässä pinkovat kanssakoirat eivät enää saa sitä hämmennyksen valtaan ja koirien ohitukset sujuvat tosi mallikkaasti muutamalla nuuhkaisulla ja ilman niitä ”naisellisia kiljahduksia” joihin se joskus Suomen koirapuistoissa sortui. Eniten Kerttua varmaan harmittaa se, että paikallisista koirista harvoin saa leikkikaveria, koska kaikilla on aina niin kova kiire omistajiensa perään.
-A


Tämä lähipuisto on meidän yhdistetty istuskelu /koirankoulutus / venyttely / aamujumppapuisto. Taustalla näkyvän tien takana on "juoksu"puisto ja edelleen sen takana siintää jo ydinkeskustan tornitalot. Janoisia lenkkeilijöitä on juoksupuistossa - niinkuin monessa muussakin täkäläisessä puistossa -muistettu useilla juoma-asemilla. Nelijalkaisille lenkkeilijöille on omat kipponsa juomapisteen alaosassa eli palvelut ovat niiltä osin järjestetty oikein hyvin!

perjantai 19. lokakuuta 2007

The Pytinki


On aika julkaista ensimmäiset kuvat Viktoriaanisesta Pytingistä. Mutta ensin hieman joutavanpäiväistä jaarittelua.
Asumme tiilitalossa, joka on rakennettu ehkä 1800-luvun lopulla. Seinät on ihan kunnon tiiliseinät ja hyvässä kunnossa. Huonekorkeus on noin 4 metriä ja tottahan toki katossa pitää olla hieno kohokuvio-ornamentti. Ihan alkuun palohälyttimen pariston vaihtaminen meinasi olla hankalaa, mutta onneksi huoltomies lainasi tikkaita. Olohuoneessa ja makuuhuoneessa on molemmissa avotakka, mutta niitä ei ole nuohottu varmaan ikinä eikä meillä ole lupa niitä käyttää. Ei kyllä tulisi mieleenkään, sillä keinokuituinen kokolattiamatto ulottuu tulipesään asti...
Kuten aikaisemmin on mainuttu, ilmanvaihto toimii. Ovien ja ikkunoiden väleissä on jopa senttien raot. Ulko-oven alareunan raon tukimme, sillä sieltä näkyivät jopa ohi ajavat autot. Oli huvittavaa, kun menimme rautakauppaan selittämään, että "Oven alta vetää, mahtaisiko siihen löytyä jonkinlaista tiivistysratkaisua". No löytyihän siihen-kokonainen osasto tarvikkeita. Kiva tietää, että ei olla yksin. Eristysnauhaa ei kuitenkaan tarvitse lähettää; näyttäisi siltä, että kylmyys on tältä keväältä ohi.
Olemme kyllä hieman välillä palelleet. Olemme hankkineet pari patteria ja yhden lämpöpuhaltimen ja niillä on pärjätty. Tänään kuulin töissä, että "kylmä on hyvä asia". Se kuulemma tarkoittaa sitä, että kesällä ei välttämättä ole ahdistavan kuuma...
J


Pytinki edestä: vahtikoira työssään.

Kuva kuistilta kadulle päin. Jonkinlainen rehu tukkii maiseman.

Olohuoneen katto.



lauantai 13. lokakuuta 2007

Melbourne goes green

Kunnon suomalaisina ja Suomessa kerrostalossa asuneina olemme tottuneet pikkutarkkaan asioiden kierrätykseen; biojätteet yhteen roskiin, maitopurkit toiseen, sanomalehdet ja paperit kolmenteen, pahvit neljänteen, metallit viidenteen, jne. jne. Ja mikäs siinä, vihreä ajatus on aina kannatettavaa! Onkin ollut melkoisen mielenkiintoista nähdä miten täällä maapallon toisella puolella asioita hoidetaan. Muutaman kerran Ameriikoissa käyneenä ja siitä vieläkin järkyttyneenä hieman pelkäsin aussienkin suhtautuvan ympäristönsuojeluun ja kierrätykseen hyvinkin välinpitämättömästi. Oman mielenrauhan kannalta onneksi täällä Melbournessa vihreä ajatus on melkoisen hyvin esillä. Kaupungilla kävellessä roskiksia löytyy aina sekä tavallisille roskille sekä kierrätettävällä matskulle eli käytännössä pahvikupeille ja juomatölkeille. Ja puhtaan veden kierrätykseen ja säästämiseenhän täällä suhtaudutaan jo olosuhteiden pakostakin aika vakavasti. Täällä kotosalla meillä – niinkuin kaikilla muillakin - on tuossa kadunvarressa kaksi isoa roskista: toinen tavalliselle roskille ja toinen kierrätykseen meneville. Hassua on vaan se, että kaikki kierrätettävä papereista muovisiin maito- ja mehutölkkeihin dumpataan samaan roskikseen! Kaipa ne joku sitten jossain vaiheessa erottelee? No, ainakin asukkaan kannalta mukavaa ja helppoa...
Yksi asia meinasi kuitenkin muodostua ongelmaksi – nimittäin biojäte. Suomessa asuessa tottui jo biojätteen erotteluun ja huomasi sen, miten se merkittävästi pienensi tavallisen jätteen määrää. Mutta täälläpä ei sitten ollutkaan järjestelmää biojätteen keräämiseen eli jotain muuta olisi pikaisesti keksittävä tai hukkuisimme kohta kahvinporoihin ja banaaninkuoriin! Ja ratkaisu löytyikin yllättävän helposti ja nopeasti – nimittäin MATOFARMI! Kyllä, olemme perustaneen takapihalle ihan oikean matofarmin :) Se on mahtava, se on pieni, se on hajuton, se on voittanut jonkun design-palkinnon, se on minun joka-aamuinen hupi! Enpä olisi ikinä uskonut, että voisin kiintyä matoihin, mutta näin nyt on käynyt. Joka aamu käyn katsomassa, että matosilla on kaikki hyvin; riittävästi ruokaa (eli meidän biojätteet) ja tarpeeksi (mutta ei liikaa) kosteutta. Ja kuinka iloinen olinkaan silloin, kun madot ilmestyivät aivan farmin pintakerrokseen, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että ne olivat kotiutuneet ja syöneet kaiken alkuateriana olleen kookoskuidun, ja olivat tulleet siis lähemmäs pintaa ”tuoreen” ruuan perässä. Ja mikä parasta, kun madot työstävät meidän biojätteitä niin tulee tietenkin madon kakkaa! Tämä valmistajan kovasti mainostamaa ”worm poop” on mitä mainiointa lannoitetta kasveille. Lisäksi matofarmin pohjassa on hana, josta saa ruskeaa nestettä (mikä sitten ainakin minun logiikan mukaan täytyy olla madon pissaa), joka niinikään on oivaa ravintoa kasveille. Eikun mahtavia tomaattisatoja odottelemaan!


Tältä näyttää aito matofarmi. Ei voi muuta kuin ihailla sitä, miten niinkin maanläheinen asia kuin tunkio on tuotteistettu ;)






Matofarmi on valmis vastaanottamaan asukkaansa - 500 pahvilaatikossa tullutta tiikerimatoa.




Eli hyvin vihreästi täällä elellään. Jopa työpaikalla on vallalla vihreä ajatus. Ensimmäisinä päivinä työpistettä ”kalustaessani” jouduin tilanteeseen, jossa tunsi itseni miltei pahemman laadun ympäristörikolliseksi ;) Kysyin nimittäin huonekaverilta, mistä voisin saada itselleni roskakorin... Työkaveri siihen vaivaantuneena, että ”ei me käytetä enää roskakoreja kun yritämme vähentää roskan määrää. Kaikilla on työpöydällä nuo pikkuroskikset (ks. kuva), joihin on tarkoitus kerätä roskat... mutta voithan sinä toki hakea itsellesi ison roskakorin jos haluat...” No en sitten halunnut.

Työpaikan roskis, jota luulin aluksi koristeeksi :) Onhan se aika hellunen...

Joo, siis oikeesti tosi kiva, että ajatellaan luontoa, ja kerätään pahvit ja muovitölkit talteen ja käytetään kirjekuoret toiseen kertaan, mutta en tiedä noista suurista linjoista energian säästössä... Esimerkiksi sellainen pikkujuttu kun talojen rakentaminen... Allekirjoittaneen on todistettavasti heikkona hetkenä (=viileämpänä päivänä sängyssä peittojen alla kaikkien sähköpattereiden muhotessa täysillä ja silti aivan kohmeessa ja haluttomana lähtemään yhtään mihinkään kun tulisi vaan vielä enemmän kylmä vaikka tietääkin, että jos vain rupeaisi touhuamaan jotain niin saattaisi lämmetä) kuultu mospottavan täkäläisestä ”ympäristöystävällisyydestä”. Eikö kannattaisi jonkin verran tsempata talonrakennuksessa ja esimerkiksi laittaa oviin ja ikkunoihin ihan vaikka jotain tiivistettä vai pitääkö niissä todella olla senttien raot?? Tai entäs ihan kaksinkertaiset ikkunat?? Ei tarvisi talvella käyttää sähköpattereita ja –peittoja ym. virityksiä vain huomatakseen, että kaikki lämpö karkaa kuitenkin samantien ulos. Pakko myöntää, että pikkuisen hirvittää ensimmäinen sähkölasku... No onneksi kesä on tuloillaan niin pääse vaihteeksi valittamaan kuumuudesta ;)

-A

sunnuntai 7. lokakuuta 2007

Melbournen maratoni


Kun heräsin aamulla klo 4, oli ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Aamupalaksi haukkasin pari PBJ-leipästä, eli peanutbutter-jam-rieskaa. PBJ - tuo Olympoksen lahja kestävyysurheilijalle - tulisi tänään siivittämään menoani. Tilasimme taksin, joka suuntasi keulan kohti MCG:tä. Australialaiset ovat kätevästi lyhentäneet pitkähkön sanahirviön MCG muotoon "the G", koska kaikki tietävät kuitenkin, että kyseessä on maineikas Melbourne Cricket Grounds-stadioni. The G vetää 100 tuhatta innokasta urheilun ystävää ja toimii tänään maratonin maalina.
Maratonin lähdön piti tapahtua klo 7.45, mutta syystä, jota minulle ei ilmoitettu, lähtölaukausta sai odottaa 20 ylimääräistä minuuttia. Samalla meni hukkaan jopa minuuttien lämmittely noin 10-asteisessa Melbourne Parkissa. Onneksi lähtömuodostelmassa oli maratonikonkareita, joilta sain arvokkaita vinkkejä kuten: "urheilujuomaa ei kannata juoda". Loppujen lopuksi kuitenkin torvi törähti ja matkaan päästiin. Alkumatka meni oikein miellyttävästi nähtävyyksiä katsellen. Maratonin reitti kulki Melbournen eteläisiä rantamaisemia, joita olemme vähemmän kierrelleet. Noin 10 kilometrin kohdalla saavuimme Albert Parkiin, joka maaliskuussa toimii F1-autosirkuksen hornankattilana. Myös tänään radalla nähtiin sinivalkoisia värejä, sillä allekirjoittaneella oli sukissa Suomen liput (kuulostaa melkein Renny Harlinin elokuvalta, paitsi että on totta). Onneksi tänäänkään radalla ei nähty suomalaista keskeyttäjää, vaan matka jatkui kohti St Kildan aurinkoista rantamaisemaa.
Puolimaratonin kellotuspisteessä nettoaika oli 1h 47min kieppeillä ja ihan hyvältä tuntui meno. Kuitenkin 30km kantturoissa jalat alkoivat hyytyä ja vauhti väistämättä hidastui. Matkan varrella oli onneksi kohtalaisesti kannustajia, joista omat kotijoukot olivat ehkäpä ääneikkämmät! Jonkilainen tasainen raahautuminen maalia kohti jatkui veden ja urheilujuoman (neuvoista huolimatta!) voimin. Juomat oli pakattu näppäriin pitkulaisiin muovipusseihin, joista purtiin kulma irti ja juoman sai puristaa suuhun. Koko matkan jyrkin nousu oli sijoitettu strategisesti viimeiselle kilometrille, jolla jalat muutenkin tuntuivat ketteriltä kuin joulukinkut. Maaliin kuitenkin päästiin ajassa 3:51.01. Tulipahan käytyä, eikä koskaan enää jne. Näihin kuviin ja tunnelmiin.
J
The numerolappu








Maratonin lähtölaukaus on pamahtanut




Palkintopyyhe sekä mitali













tiistai 2. lokakuuta 2007

Kuin Hitchcockin ”Linnut”

Ja paluu suosikkiaiheeseeni ”Floorasta ja faunasta”...
Melbourne tuntuu olevan varsinainen puistojen kaupunki ja viktoriaaninen pytinkikin sijaitsee aivan puiston laidalla. Työpaikkamme taas sijaitsee samaisen puiston toisella laidalle, joten aamurutiineihin kuuluu osana 20 minuutin kävely puiston halki. Itse pidän tästä aamulenkistä tosi paljon, ja yksi syy siihen on se, että puisto kuhisee toinen toistaan komeammannäköisiä ja -äänisiä lintuja, joita on mukava seurailla. Nyt vaan on tullut selväksi, että jonkin aikaa tiettyjä puiston osia täytyy vältellä...
Kävipä nimittäin tässä yksi päivä niin, että ollessani Kertun kanssa aamuisella lenkillä lähipuistossa, minut valtasi muutamaksi minuutiksi vahva tunne, että elin totena kuuluisan kauhuelokuvan alkuhetkiä... Kuvitelkaa tilanne, että olette yksin isossa puistossa, kaukana lähimmistä rakennuksista, ja yhtäkkiä teille tulee tunne, että nyt joku tuijottaa... Huomaatte läheisessä korkeassa puussa parven isohkoja lintuja, jotka aivan selvästi tuntuvat seuraavan jokaista liikettänne... On täysin hiljaista... Lähestyessänne puuta ilman täyttää karmea kraakuna ja myös kauempana olevissa puissa alkaa samanlainen elämöinti ... Pysähdytte ihmettelemään, mutta päätätte kuitenkin jatkaa matkaa... Puuta lähestyessänne kraakuna vain yltyy ja yhtäkkiä...taas hipihiljaista... Katsotte varovasti taaksepäin ohittamaanne puuta... Sieltä tuijottaa kymmeniä silmäpareja tarkkaavaisena... Rauhatonta liikehdintää... Jokunen lintu lehahtaa lentoon, mutta palaa takaisin puuhun. Poistutte paikalta ja nauratte itsellenne vilkasta mielikuvitustanne. Ja seuraavana päivänä jälleen puistoon. Tällä kertaa tuijottavia lintuja ei näy, joten lenkkeily saa jatkua rauhassa. Kunnes yhtäkkiä aivan yläpuolelta kuuluu outoa lepatusta ja silmäkulmassa näkyy joku musta varjo. Joku vaistomainen liike saa nostamaan kädet pään suojaksi ja katsoessanne ylöspäin näette suuren mustavalkoisen linnun parin metrin päässä yläpuolellanne. Sitä ällistyneenä tuijottaessanne se poistuu paikalta yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin se oli siihen tullutkin.

Olen siis päässyt tutustumaan magpie-nimisten lintujen tyypilliseen käyttäytymiseen niiden pesimäaikana. Magpiet ovat täällä yleisiä lintuja, ja niistä tunnutaan pitävän. Ne ovat hiukan variksen oloisia, mutta mustavalkoisia ja ehkä hiukan suurempia. Fiksun oloisia lintuja, jotka kuulemma voivat elää jopa 15 vuotiaaksi. Ehtymätön tiedonlähteeni ”Australia’s dangerous creatures – understand, identify, avoid, survive” kertoo, että magpiet voivat olla pesimäaikana tosi hyökkääväisiä puolustessaan pesiään ja poikasiaan. Tämän tiedot vahvistavat omien kokemuksieni lisäksi toinen ehtymätön tiedonlähteeni eli työpaikan kahvihuone. Lisäksi kirjan mukaan linnuilla on erinomainen muisti, ja saattaakin olla, että joillekin yksilöille on kehittynyt huonon kohtelun seurauksena kauna ihmisiä kohtaan. Koston paikka on sitten pesimäaikana, jolloin pesien puolustaminen voi olla jopa normaalia aggressiivisempaa. Yleensä magpiet hyökkäävät takaapäin, joten kirja neuvoo tuijottamaan lintuja, tai pitämään aurinkolaseja takaraivolla hämäyksenä. Lisäksi suositellaan hatun käyttämistä tai suojautumista sateenvarjon alle... Huh, huh ;) Harvoin magpiet vievät hyökkäyksen loppuun asti, mutta sekin on mahdollista, ja vahvasta nokasta ja kynsistä voi jäädä pahat jäljet takaraivoon... Kannattaa siis ottaa tosissaan lintujen varoitukset ja kiertää pesimäpaikat kauempaa.

Koiran kanssa kulkiessa huomaa, että myös eräät muut linnut käyvät täällä herkästi puolustuskannalle. Jossain paikoissa kulkiessa meteli on hirmuinen ja lintuja sinkoilee edestä ja takaa. Lähinnä niitä tuntuu kuitenkin risovan koiran läsnäolo, joten ilman koiraa saa useimmiten kävellä rauhassa. Yhteenvetona siis voisi sanoa, että linnut täällä tuntuu olevan ehkä hiukka hyökkääväisempiä kuin mihin on Suomessa tottunut!

Kuvan linnut eivät liity yllä kuvattuun tapaukseen.


Ainiin, Anu ja muut! Uskokaa tai älkää, mutta lintujen lisäksi koiria uhkaa täälläkin sauvakävelijät! Ainakin tässä meidän asuinseudulla on havaittu yksi ”nordic walker” ;)

-A