lauantai 14. maaliskuuta 2009

Ihmeellinen sääilmiö

Tänään Melbournessa sataa. Siis ihan kunnolla, niin, että joutuu tosiaan miettimään lähteäkö ulos vai pysyäkö sisällä. Onneksi päivällä oli tunnin mittainen pätkä, jolloin taivas näytti sen verran selkeältä, että uskalsimme Kertun kanssa lähteä juoksulenkille. Enpä muista milloin viimeksi olisin nähnyt ihan oikeita vesilätäköitä hiekkateillä. Ja paikoin nurmikolla kävellessä (eikun siis juostessa, hehheh...) lenkkareiden alta kuului litinää. Muistaakseni noin vuosi sitten julistin täällä blogissakin, kuinka en tulisi ikinä toivomaan sadetta täällä Melbournessa asuesani. Jotenkin silleen se meni, että "sadekiintiöni on jo täynnä" tai jotain muuta vastaavaa. No nyt on aika tullut perua puheet! IHANAA KUN SATAA!! Tämä rutikuiva Victoria tosiaan tarvii kaiken veden, mitä ikinä on tarjolla.
-A

maanantai 22. joulukuuta 2008

Tasmania osa 2

Tämän blogitekstin pääosaa esittää ehdottomasti Tasmanian devil. En tiedä miksi tuo pahaa ääntä pitävä, rumat ruokailutavat omaava, rumansöpö otus teki niin suuren vaikutuksen minuun. Ehkä siksi, että sillä on kerrottavanaan omalla tavallaan niin mielenkiintoinen tarina.



Devil itse, maailman pussieläimistä suurikokoisin lihansyöjä. Nimensä piru on saanut kammottavasta äänestään, jota devilit käyttävät esimerkiksi selvitellessään lauman nokkimisjärjestystä.


Devileitä on nimensä mukaisesti ainoastaan Tasmaniassa, mutta aikojen alussa ei ollut näin, vaan näitä pikku pirulaisia eleli ympäri Australiaa. Manner-Australiasta devilit kuitenkin hävisivät jo satoja vuosia sitten, luultavimmin dingojen yleistymisen seurauksena. Tasmania, joka oli ennen dingojen "maahanmuuttoa" erkaantunut omaksi saarekseen tarjosi sen sijaan devileille oivan asuinympäristön ja riittävästi sapuskaa. Devilien paratiisisaaren rauhaa rikkoivat kuitenkin Tasmaniaan saapuneet eurooppalaiset, ja vainon kohteeksi jouduttuaan devilit olivat kuolla sukupuuttoon. Onneksi laji ehdittiin kuitenkin rauhoittaa ajoissa, ja 1940-luvulla kannat lähtivät jälleen nousuun. Reilu kymmenen vuotta sitten devilien onni kuitenkin kääntyi jälleen, kun havaittiin ensimmäiset tapaukset tarttuvasta devilien syövästä. Siis TARTTUVA syöpä, nisäkkäällä... Kuulostaa jotenkin niin uhkaavalta. Syöpä tarttuu devilistä toiseen, kun ne kähinöivät haaskalla, ja puraisevat toisiaan naamasta. Tartunnan saaneen devilin suuhun ja naamaan ilmestyy syöpäpatteja, jotka loppujen lopuksi kasvavat niin suuriksi, ettei eläin pysty enää syömään. Devil-parka kuolee käytännössä nälkään noin puolen vuoden kuluessa ensimmäisten syöpäkasvainten ilmaannuttua :(


Tätä nykyä Tasmaniassa taistellaan devilien säilymisen puolesta. Tasmaniassa on vielä tautivapaita alueita, joita yritetään suojella estämällä sairastuneiden eläinten pääsy alueelle. Eläintarhat Tasmaniassa ja Manner-Australiassa tekevät myös oman osuutensa säilyttämällä ja kasvattamalla terveitä devileitä, jotka toimivat tavallaan geenipankkina luonnonvaraisten devilien häviämisen varalta. Toivottavasti tuon kammottavan taudin salat saadaan selville ja devileille koittaa taas helpommat ajat, peukut pystyyn tassie devilin puolesta!


-A

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Tasmania osa 1

Koskapa seinäkalenterin mukaan elämme edelleen lokakuuta niin palatkaamme siis tässä blogikirjoituksessa siihen aikaan. Lokakuu kului muistaakseni hurjaa vauhtia...kalenterissa on tosin vain yksi merkintä, 1.10. "E & M". Nämä kirjaimet viittaavat koto-Suomesta saapuneisiin vieraisiin, jotka viettivät koko lokakuun Viktoriaanisessa Pytingissä tarjoten meille mitä mainiointa seuraa ja hyvän syyn astua pitkästä aikaa itsekin turistin saappaisiin. Harmillisesti työnteko häiritsi hiukan isäntäväen lomailua, mutta näin jälkikäteen muistellessa ja kuvia selaillessa vaikuttaa siltä, että melkoisen kattavasti on kuukauden aikana kuitenkin onnistuttu kokemuksia keräämään.
Päällimmäisenä muistona lokakuun seikkailuista lienee neljän päivän reissu Tasmaniaan, manneraussien ikuisen ivailun kohteeseen. Ai miten niin ivailun kohde? Sen saavat uteliaimmat itse selvittää, vinkiksi voin sanoa että katsokaapas Australian karttaa uudemman kerran, ja sitten mukaan vähän likaista mielikuvistusta. No joo, sitten takaisin aiheeseen :) Heti Hobartin lentokentällä kokemusten arkkuun talletettiin kultakimpale. Jäimme nimittäin tullissa kiinni salakuljetusyrityksestä! Se oli kyllä noloa ja meinasi tulla kalliiksi, mutta saimmepahan blogimateriaalia. Ja lisäksi se oli puolivahinko - siis minun puolesta vahinko, mutta puolison puolesta ei. Kyseessä on niinkin vakava rikos kuin kahden banaanin salakuljetusyritys Victorian osavaltiosta Tasmaniaan. Kaikille lienee tuttua Australian tiukat tuontirajoitukset ulkomailta tullessa, mutta harvempi varmaan tietää, että monien ruoka-aineiden kuljettamiselle eri osavaltioiden välillä on ihan yhtä tiukat kiellot tuholaisten ja kasvitautien pelossa. Meillä tämä oli toki tiedossa, ja aamulla evääksi napatut banaanit oli nimenomaan tarkoitus syödä pois ennen lentoa. Jotenkin asia kuitenkin (tietenkin) unohtui, ja niinpä Hobartin lentokentällä minun on toditettavasti nähty ensin ohittavan silmää räpäyttämättä noin kymmenen melkein ihmisen korkuista varoituskylttiä, jotka kieltävät hedelmien tuonnin manner-Australiasta, ja sen jälkeen vielä vakuuttavan tullimiehelle silmät kirkkaina, että ei, ei ole varmasti hedelmiä mukana. No tullimiestä vielä pystyy huijaamaan, mutta tullikoiraa ei! Tiedättehän ne iloisesti häntää heiluttavat beaglet ja labbikset, jotka touhuavat neonkeltaisissa tai -oransseissa liiveissä lentokentillä. Semmoinenhan se oli tullut sitten meidänkin reppua nuuskuttamaan ihan tärinässä (itse oli juuri silloin vessassa, enkä nähnyt tätä huippuhetkeä, vieläkin harmittaa). Koiraihmisiä kun koko porukka oli niin kuulemma siinä oli ensin vain ihasteltu sympaattisen näköistä koirulia ennen kuin karu totuus oli iskenyt tajuntaan. Onneksi tullivirkailija oli suopealla tuulella ja parin sadan sakon sijasta miesväki oli saanut vain toruja moisesta huolimattomuudesta. Banaanit lensivät roskiin ja koira sai onnistuneesta löydöstä makupalan. Ja tarinan opetus... on ne koirat aikamoisia hajustelumestareita ja eteviä työssään! Ja toiseksi, ei ne virkailijat suotta kysele lentokentillä, että oletko itse pakannut laukkusi, ja onko kukaan muu päässyt räpläämään laukkuasi sen jälkeen kun pakkasit sen. Niin minäkin hyväuskoisena huijasin tullimiehiä ja melkein syyllistyin salakuljetukseen, kun joku MUU oli jossain vaiheessa lentoa pistänyt laukkuuni ne kirotut banaanit! En nyt halua nimetä ketään, mutta hyvät ihmiset, olkaa varovaisia, matkatavaroiden tullauksen suhteen ei kannata luottaa edes omaan aviopuolisoon...
Tällä tavalla siis alkoi meidän Tasmanian reissu. Näköjään tuolta mielen syövereistä pursuaa sen verran tavaraa, että tarinan jatko saa jäädä odottamaan seuraavaan kertaa. Nyt nimittäin on mentävä nukkumaan, että jaksaa huomenna grillata työpaikan pikkujouluissa :)
-A

lauantai 13. joulukuuta 2008

Paluu blogille

Pitkästä aikaa superleppoisa lauantaipäivä takana - piiiitkät yöunet, nopea aamulenkki Kertun kanssa, Pilates-tunti jo klo 10 aamupäivällä, hölkötellen kotiin, suihkuun ja välipalan jälkeen parin tunnin päikkäreille. Loppupäivä ja ilta päämäärätöntä haahuilua sisällä ja 5 jaksoa Family Guy:ta. Ulos ei ole tänään ollut paljoa menemistä, täällä on nimittäin ihmetelty harvinaista ja varsinkin tähän vuodenaikaan täysin sopimatonta sääilmiötä. Täällä sataa!! Siis ihan kunnolla, pitkiä aikoja sellaisia isoja pisaroita, jotka oikeasti kastelee. Vielä vuosi sitten julistin, että en tule täällä asuessani ikinä toivomaan sadepäiviä - kuiva keli passaisi vallan mainiosti kaikkien niiden sateisten kesien ja syksyjen jälkeen, mutta nyt täytyy muuttaa mielipidettä. On se vaan niin hienoa nähdä taas pitkästä aikaa VIHREÄÄ RUOHOA. Ja sitä paitsi, eipähän tarvi koko viikonloppua uhrata pyykinpesulle parempia pyykinkuivausilmoja odotellessa, ja mikä parasta, tiistaina National Gallerysta ostamallani Canberran tuliaisella, hienolla Monet:n (taivuttakaa nimi itse paremmin, jos osaatte) maalauksella koristellulla sateenvarjolla on heti käyttöä. En varmasti ole ainoa, joka ei pistä pahakseen sateita...vesipula on täällä ihan todellinen ja tässä reilun vuoden aikana Melbournen vesivarastot ovat vähentynet kuukausi kuukaudelta, ja tällä hetkellä varastot ovat vain 34% maksimista. Kuulostaa vähältä, mikä lienee "huolestumisraja" Suomessa?
Tänään siis on oiva päivä palata blogin kirjoittelun pariin, tai oikeammin sanottuna olisi ollut hyvä päivä - tällä hetkellä aika käy pahasti vähiin kellon lähetyessä jo puoltayötä. No, tänään on ainakin hyvä päivä aloittaa pikkuhiljaa totuttelu blogin kirjoitteluun ;) Viimeisin teksti on ties kuinka pitkän ajan takaa syyskuulta, ja seinällä oleva kalenteri on näköjään jämähtänyt lokakuulle. Mitä lie tapahtunut marraskuulle... Tuntuuko muistakin siltä, että aika kiitää vähän turhan nopeaan??
-A

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Kuvia Tasmanian reissulta

Kuvasatoa taannoiselta Tasmanian reissulta, jonka teimme yhdessä Suomesta saapuneiden vieraidemme kanssa.



Salamancan kuulut lauantaimarkkinat Hobartissa

Maisema Hobartissa majatalon pihalta merelle


Echidna eli nokkasiili tuhisee tienposkessa



Hylky luontopolun varrella meren lahdessa



Näkymä merenlahdelle



Paikalliset asukkaat ihmettelevät turisteja



Port Arthurin vankila. Tänne tuotiin ne pahimmat tapaukset.





Viiniköynnöksiä eteläisessä Tasmaniassa




Varo vompattia, metsiemme pikku työmyyrää.






Näkymä Wineglass bayhin läheisen vuoren laelta




Varo Tasmanian tuholaista!

Tuholaiset lounaalla. Söpöjä pikku veijareita.











Tuholaisten ruokailutavat ovat hieman vulgääreja.

lauantai 27. syyskuuta 2008

Hyvästit hippielämälle

Kaikki alkoi pari viikkoa sitten...en tiedä oliko syynä aussifutiksen eli footyn loppukähinät, jalkapallon MM-kisakarsinnat vaiko kenties juuri alkanut, tositapahtumiin perustuva ja paljon keskustelua herättänyt uusi tv-sarja nimeltä Underbelly, joka kertoo Melbournen alamaailman kuvioista, mutta joka tapauksessa yhtenä iltana sain huomata, että meidän olohuoneeseen oli ilmestynyt telkkari. No kai se oli jo aikakin, vuoden verran sitä muiden ihmisten kauhistukseksi eleltiin ilman tätä tuikitärkeää joukkoviestintä. Vaikkakin silloin tällöin tuntui, että sitä on hiukan pihalla ajankohtaisista kuvioista, kahvihuonekeskustelut liittyen edellisillan Idolsseihin tai "So you think that you can dance"-ohjelmaan eivät oikein herättäneet suurempaa kiinnostusta ja että silloin harvoin tv:n eteen eksyttyään jopa mainokset tuntuivat aivan liian kiehtovilta, suorastaan hypnoottisen huumaavilta, voin kuitenkin ihan hyvällä omalla tunnolla vakuuttaa, että ei se televisioton elämä nyt niin kauheata ole -saa sen "ylimääräisen" ajan kulutettua ihan yhtä kätevästi netissäkin ;)
Tv:n ostamisen jälkeen seuraava askel (tai pikemminkin harppaus) kauemmas ennen niin askeettisesta elämästämme tapahtui viime sunnuntaina. Auto. Tähän asti olemme (jälleen kerran työkavereiden kauhistukseksi) kituuttaneet täällä ilman omaa autoa. Ja miksikäs ei; joukkoliikenne pelaa melkoisen hyvin, työpaikalle pääsee kävellen ja pyörällä ja jäsenyys paikallisessa car share -firmassa on ollut takaamassa suht kätevän auton saannin aina tarpeen tullen. Mutta nyt on asiat toisin. Tarvittiin vain tunnin mittainen junamatka autokaupoille, näppärän näköinen Ford Focus ja pari tuntia menestysekästä hintaneuvottelua, ja auto oli meidän! Järkyttävää kyllä, itse en ole ehtinyt vielä edes koeajaa koko autoa, mutta ainakin kyydissä olo on varsin mukavaa.
Autonosto prosessina oli kaiken kaikkiaan mieleenpainuva kokemus kaikkine tinkimisineen ja rahansiirtokiemuroineen. Ja mikä huvittavinta, kaasulaskuvarmenne (henkilöllisyydestä) oli jälleen kerran kova sana. Ei ollut meikäläisillä vielä oppi mennyt perille kaasulaskuvarmenteen tärkeydestä ja lähdimme tyhmyyttämme autokaupoille ilman tätä tuikitarpeellista lappusta, pelkät passit sekä suomalaiset ja kansainväliset ajokortit matkassa. Hyvä ettei koko kauppa kaatunut puuttuvaan todisteeseen siitä, että olimme ketä väitimme, ja että asuimme siellä missä väitimme. Onneksi myyjä suostui siihen, että saisimme faksata seuraavana päivänä heille jonkun todisteen (eli yleensä kaasu-, sähkö- tai vesilaskun), siitä että asuimme ilmoittamassamme osoitteessa.
-A

keskiviikko 24. syyskuuta 2008

Mistä tietää että Melbourneen on tullut kevät?

Toisin kuin Suomessa ei onneksi jokakeväisestä koirankakkakeskustelusta. Mikä helpotus! Joitain keväisiä ilmiöitä täälläkin kuitenkin lienee, joten voinen tässä jakaa hieman omia huomioitani. Onhan tässä kuitenkin jo kertynyt huomattava Melbournen tuntemus - aloitellaanhan täällä jo toista vuotta!

Eli kevään tulemisen voi tunnistaa seuraavista asioista...

- Ihmiset alkavat jälleen lenkkeillä. Kuka hullu nyt sitä talvella kävisi juoksemassa kun on niin pirun kylmä, joskus jopa alle 10 astetta! En tiedä johtuuko tämä ihmisten talvinen lenkkeilyinnottomuus siitä, että ihmiset eivät vaan halua ymmärtää, että se noin 10 astetta on ihanteellinen juoksukeli vai siitä, että useimmat eivät kehtaa pukeutua tiukkoihin juoksutrikoisiin (ne jotka kehtaavat pukevat trikoiden päälle vielä löysät shortsit - ja senkö sitten pitäisi olla tyylikästä??).

- Magpiet alkavat taas hyökäillä viattomien ohikulkijoiden kimppuun. Yleensä tämä viaton (mustapilkkuinen) ohikulkija ei tosin huomaa mitään vaan jatkaa haisteluaan kaikessa rauhassa. Itse toivon, että hyökkäykset eivät ala kohdistumaan minuun.

- Et ole IKINÄ pukeutunut oikein. Aamukävelyllä huomaat jo ensimmäisen pienen ylämäen jälkeen, että takki oli ehdottomasti liikaa. Ja ehkä myös se fleece. Viimeistään ylipukeutuminen tulee selväksi kun näet muiden koiranulkoiluttajien pukeutuneen t-paitaan ja shortseihin. Tai no, sentään jollain toisella voi olla vielä pipo päässä. No, joka tapauksessa otat opiksesi ja lähdet töihin ihanan kesäisessä asustuksessa reilun 20 asteen lämpötilassa vain huomataksesi, että juuri ennen kotiinlähtöä sää muuttuu radikaalisti ja saat tarpoa kotiin 10 asteen lämpötilassa, jääkylmän tihkusateen saattelemana. Brrrr....

- Tuulee. Välillä ihan pirun kovaa.

- Suihkussa voi käydä ilman että laittaa lämmittimen puhaltamaan. Ja sisälämpötilakin on jo suht mukava noin 17 astetta.

- Valoa, valoa, valoa. Aamulla voi herätä kuuden maissa auringonpaisteeseen ja töiden jälkeen ehtii vielä hyvin valoisaan aikaan lenkille. Hämärä tulee noin puoli seitsemän jälkeen illalla.

- Kaikenlaiset kasvit heräävät eloon. Takapihalla viimevuotiset - jo kuolemantuomion saaneet oregano ja ruohosipuli alkavat pukata uutta satoa. On aika hakea taas tomaatin taimia kasvamaan!

- Ja kun kasvit heräävät eloon niin myös opossumit tuntuvat piristyvän. Iltalenkillä näkee taas paljon opossumeja popsimassa puiden kukintoja ja uusia, tuoreita lehtiä. Opossumit on hassuja :)

Ja miten kevätilma voikaan tuoksua niin erilaiselta talven jälkeen ja niin ihanalta?? Ja miten onkaan mahtavaa, että on olemassa eri vuodenaikoja...voisikohan tästä tulevasta lämmöstä ja valosta ollenkaan nauttia samalla tavalla, jos ei olisi pimeää ja viileää talvea takana? Enpä usko.

-A